Nipsnaps.

Nipsnaps tukka katkesi tässä eräänä päivänä juuri kun lomani oli alkamassa ja voi vitsit kyllä siinä oli elämäni paras kampaamo-kerta kun juttelin ihan vieraan kampaajatytön kanssa small talkia kaiken maailman asioista sen kakskyt minuuttia. Hiukset tuntuivat tuplasti kivemmilta. Ja vaikka olin vähän myrtynyt aloittamaan lomaa silloin (koska tyhmä sellainen olo, että sittenhän se on ohikin ennemmin ja mun elämässä on aina oltava jotain odotettavaa ja olihan se tyhmää ajatella niin, onhan siirtynytkin loma aina joskus ohi).

Loma oli kuitenkin ihan hyvä, vaikka olikin sitä kuuluisaa bluesia. Ihan tavallista bluesia mutta post-travel bluesiakin.

Kävin ulkomailla ja kotiinpaluupäivänä itkin. Voi kuinka itkinkään. Miten Suomi ja kotikaupunki ovat niin tylsiä. Ei huvittanut edes lähteä minnekään sinä päivänä. Lähdin kuitenkin, mutta ankeathan ne maisemat oli, kun toisaalla on sellaista ihan erityyppistä mahtavaa arkkitehtuuria, järirsyttävää historian havinaa, upeita kukkuloita. Joo, onhan Näsinpuistokin esimerkiksi hieno puhumattakaan Samppavuoren puistosta.. ja joetkin okei, mutta kuulepas kun keskellä kaupunkia näet sellaisia näkymiä tai polkuveneilet kaupunkia halkovalla joella, niin siinäpä saat ihan uutta perspektiiviä.

 Mutta silti, aivan mahtavaa, ei harmita vaikka harmittikin palata. Se itse matkustamisen tunnekin. Se kun seisot hikisessä ahtaassa bussissa matkalla lentokentälle ja kuski ajaa moottoritiellä tuhatta. Se lentokenttä. Oma maailmansa.  Se kun matkustat harmaiden pilvien yläpuolella ja turvavyövalo ei sammu oikein ikinä, koska mennään ukkosen läpi. Kun ottaa mahasta, ja tekee samaan aikaan mieli itkeä ja hymyillä sille äärettömyydelle. Bongailla kilometrien päästä pikkukylien pieniä valoja. Se on elämää. Ja vaikka maanpinnalle on helpottavaa palata, niin samalla harmittaa. Ihan selvästi mun pitäisi matkustaa enemmän. Mutta niin ettei siihen turru.

Arki tuli ja jokin painaa kovin mieltä. Mutta onneksi aion jatkossakin nauttia pienistä rieimuista kuten siitä, että vastaan polki vanha tuttava joka huikkasi perään ja mieleen ryöpsähti lukuisia hauskoja hetkiä, ja mulle tuli lämmin tunne tästä välittömästä, ihanasta ja fiksusta ihmisestä. Oi vitsit, miten pienestä sitä voi tulla onnelliseksi. 

Mutta niin. Hyvillä muistoilla, ihanilla ihmisillä ja sattumuksilla tämä kankeana alkanut arki pelastuu.

As happy as they make up their minds to be.

Voisin kertoa teille vaikka mistä, esimerkiksi siitä miltä tuntuu kun pitkästä aikaa on varannut matkan ulkomaille ja toisen ennen kuin on päässyt ensimmäisellekään.  Ihan vain ex tempore. Kuinka se tuntuu siltä kadotetulta itseltään, joka teki ennemmän asioita ex tempore ja matkusti paljon.

Mennä puutarhaan keskellä päivää. Juoda vähän siideriä, humaltua, lukea kirjaa, nauttia taas lukemisesta ja lukea kirja loppuun. Soitetaan kitaraa, hapuillaan sointuja ja sanoja mm. Wilcolta ja The Nationalilta. Improvisoidaan sanoja, nauretaan. 

Jutellaan pitkästä aikaa äidin kanssa puhelimessa sillä tavalla että puhelun jälkeen olo on hyvä. Että on puhunut siitä mikä on oikeasti tärkeää.

Voisin kertoa miltä tuntuu saada yllättävä työhaastattelukutsu arvostettuun valtion taloon kädellisen verran muiden potentiaalisten haastateltavien kanssa.

Voisin kertoa miltä tuntui kun kaaduin lattialle illalliseurueen edessä tai kuinka kaivoin lompakon kera terveyssiteen nuorelle mieskassalle ja kuinka tämä ehkä enimmäkseen huvittaa...

Ja miten iloiseksi tulen kun kuulen tarinoita erään nuoren parin roadtripistä ja siitä kuinka tuleva aviomies oli pyytänyt etukäteen kositun isältä kättä. Miettiä kuinka huikealta voi tuntua olla matkalla toisella ympäri maailmaa ja tämä vielä. Hääjuhlia odotellessa. Kaipaan juhlia, onnellisia juhlia.

Ja kun juhannusaattona, vuoden valoisimpana päivänä, iski hämäryys sytytin minä onnellisena kynttilät ja nautin kesäsateen tunnelmasta. Juhannuksena saa sataa. En olisi makkaraa grillannutkaan.

Elämä on aika onnellista kaiken tämän kaaoksenkin keskellä. Kun päättää niin. Monissa yhteyksissä on lukenut, että kun kirjoittaa unelmansa ylös, niin ne saattavat helpommin toteutua. Siinä yhteydessä joku oli toivonut isoa maatilaa hevosineen... mutta koska siihen oli vielä matkaa, niin hän oli alkanut ottaa ratsastustunteja maatilalla. Ehkä onnellisuudessa on kyse juuri tästä. Näkee pienissä pirstaleissa omaa unelmaansa.

Summer skin.

Huomasin ostaneeni viikonlopun aikana asun (ok, en yläosaa) kesää varten.

Ja linnut sirpitti, asfaltilla kenkien alla rullasi hiekat. Ajattelin vaihtavani raskaat kengät kevyempiin.

Tänään heräsin lumisateeseen. Tänään liukastuin sohjoon. Nousin nopeasti pystyyn. Ajattelin pystyssä muutenkin. Eikä mua harmittanut, sillä ei käynyt pahasti ja kädessä oli mitä loistavimpia juttuja kuten satoja sivuja kirjallisuutta ja yksi siisti kirpputorilöytö.

Hänestä ja Rooney Marasta.

Kävin katsomassa elokuvissa odotetun Herin. Muistin taas pitkästä aikaa miksi elokuvissa onkaan kiva käydä. Oikea elämä oikeassa todellisuudessa menee aina hetken pienessä pilvessä ja elämä tuntuu eritavalla siistiltä. Jännintä on astua iltapäivän valoon kun on ollut ihan muissa maailmoissa hämärässä elokuvasalissa. Voisihan sitä tuntua masentavaltakin elämyksen loputtua, mutta pääsääntöisesti, oli mikä elokuva tahansa, niin sitä leijuu muissa maailmoissa ainakin hetken verran ja olo tuntuu vapautuneemmalta.

 Herin idea oli todella hyvä ja toteuttamisen arvoinen, mutta kaksi tuntia tälle oli ihan hippasen liikaa. Her on niin sisäänpäinkääntynyt elokuva. Hienon idean olisi voinut typistää muutamilla minuuteilla elokuvan siitä kärsimättä. Vapautununeisuuden tunteessa oli myös mukana sitä että "Jes, pääsinpä pois tästä virtuaalitunnelman täyteisestä elokuvasta".

Joaquin Phoenix taikoi itsestään sympaattisen ja surumielisen hahmon, joka kuitenkin tuntui jossain määrin etäiseltä ja kylmältä kolkossa kodissaan (maisemissa ei kyllä valittamista). Parhaita kohtauksia minusta oli käyttöjärjestelmän toimimattomuuden liittyvät epätoivon hetket, koska se toi elokuvaan vähän enemmän jännitettä suhteellisen tasaisena kulkevaan elokuvaan. Pidin elokuvassa monestakin, mutta juonen kannalta yksi epäoleellisista tykkäyksistä menee kyllä Rooney Maralle, ihan vaan koska Rooney Mara oli niii-in ihana luonnonkauniilla olemuksellaan. Harmikseni en löytänyt enempää elokuvan Rooney-kuvia. Tyttötykkäystä Rooneylle. Elokuvalle ehkäpä neljä tähteä viidestä. Oma moka, mitä olin luonut vähän suurempia odotuksia. Mutta neljä on ihan hyvä! Ja se, että elokuva vähän ahdistaakin, on vain hyvä.

We are only here briefly, and in this moment I want to allow myself joy.

Brookie = brownie + cookie.

Kun silmiini satunnaisella selauksella osui vastaan Hesarin sivuilla oleva  resepti hyvännäköisistä ja kielellisesti hauskoista herkuista, en voinut vastustaa kiusausta kokeilla näitä omassa keittiössä. Ja siinä ne on. Äsken kuvattuina.

Brookie on Brooklynissä kehitetty herkku, jossa yhdistyy brownie ja cookie tuoden molempien herkkujen hyvät puoleet yhteen. Herkku on sekä visuaalinen, että erittäin syntinen. Voita, suklaata, sokeria. Tämän voisi nauttia vielä vaniljajäätelön kanssa ja seuraavan palan aionkin nauttia niin.

Noudatin aika orjallisesti blogissa olevaa ohjetta. Paitsi että minulle kävi kyllä kömmähdys aluksi ja unohdin brownies-taikinasta voin. Levitin leivinpaperille taikinaa, joka oli mielettömän tahmaista. Nostin taikinan takaisin kulhoon ja vatkasin sulaneen voin tässä vaiheessa. No problemo. Olisihan tuo saattanut toimia ilman voitakin, mutta en viitsinyt riskeerata.

Taikina suositellaan noin 22 x 22-peltiin ja vaikka itsellä ei ollut sen kokoista peltiä (täytyy hankkia), totesin taikinaa tulevan suurinpiirtein tuon verran ja lopputulos olikin hyvä (kuten kuvasta voi päätellä). En ymmärtänyt ohjeessa sitä, että keksitaikina nosteltaisiin nokareiksi brownie-taikinan päälle. Keksitaikinaa oli pirusti, ja levitin surutta ja paksusti koko taikinan päälle. 

Ensi kerralla kokeilen kyllä ehkä himpun verran parempaa suklaata esimerkiksi Fazerin 70 % tummaa suklaata. 

7.8.1975

Minulla on ollut vähän vaikeuksia luoda sisältöä tähän blogiin. Tai oikeastaan en ole asiaa hirveämmin miettinyt. Tämä kun on vähän sellainen höpö-seka-blogi, jota pidän lähinnä itselleni vaikka on teitä pari lukijaa kai lisää tupsahtanutkin. Mutta niin, silti vaikka olisi kuinka sekainen blogi, se ei tarkoita että olisi sujuvampaa postata vaan se voi olla että päinvastoin. Ainakin jos on vähän taukoa, niin se muuttuu vaikeammaksi.

Viime aikoina olen:

- lukenut Paul Austerin elämäntarinaa 

- tehnyt elämäni ensimmäistä kertaa sitä hitti-avokadopastaa (x 2) ja joutunut toteamaan sen herkulliseksi ja mitä vaivattomaksi tehdä (sen tekee alle 15 minuutissa)

- shoppaillut jokseenkin paljon alennusmyynneistä

- torkutellut kelloa kun mahdollista 

- puristanut itsestäni kirjallisia tekstejä

- päivittänyt ansiotodistusta koska olen saanut uutta täytettä

- nukkunut uudessa sängyssä

- pomppinut ainakin kymmenen minuuttia vanhalla joustinpatjasängyllä ja voi vitsi kuinka kivaa
(sai hyppiä niin lujaa että ei väliä vaikka jouset olisivat menneet poikki)

- leikkauttanut hiukset

- toivonut että säät lauhtuisivat ihan vähän että pääsisin lenkille koska ei talviurheilu-takkia

- kuunnellut mm. tätä ihanaa biisiä


Elämä on ihan kivaa, mutta ei nyt vaan sitäkään jos ihan rehellisiä ollaan. Kiva jos olette siellä ❤  ja antakaa kuulua itsestänne joskus ja kertokaa mitkä jutut teitä erityisesti kiinnostaa täällä? En siis tule vain mielistelemään ja tekemään sellaisia postauksia, mutta kiinnostaa ja voin ottaa huomioon inspiraatiota hakiessa! ;)

P.S Mitä tapahtui 7.8.1975? Minä en tiedä. Postaus on siis silkkaa hämäystä otsikkoa miettiessä. Mutta uskonpa että aika paljon on tapahtunut silloin joka tapauksessa, että ehkä se ei ihan merkityksetön päivämäärä ole.

Sushiperjantai.

Tänään on sushiperjantai. Viime perjantaikin oli sushiperjantai. Mutta sitä edellisenä oli sushilauantai.

Mietin, että tässä kai luodaan perinteitä, kuten sushiperjantaita, eikä lainkaan huonoja perinteitä. Uskoakseni sushien tekemisessä ja syömisessä mestariksi itsensä tekee vain aktiivisella harjoittelulla. Eikä se harjoittelu niin tekemisen kuin syömisen suhteen ole lainkaan ikävää. Vaan pirun kivaa. Tästäpä illanviettotapa porukallekin!

Kierrettä vähän edesauttaa se, että sushiriisipaketista riittää kahdelle kerralle ja viiteen leväarkkiin (yksi paketti koostuu viidestä - tai ainakin se ainoa, jonka olen nähnyt), joten riisiä on toisellekin kerralle, mutta sitten pitää ostaa taas vain arkkeja. Eikä sushien edellyttämää wasabi-tahnaa ja soijakastikettakaan tarvitse olla hetkeen ostamassa. Tietyllä tapaa budjettiruokaakin, kun on perusaineksiin satsannut. Inkivääripikkelsikin olisi perus, mutta en ole kokenut sitä välttämättömäksi, vaikka hyvää onkin (pääpointti sillä on kuitenkin lähinnä raikastaa suuta sushien maistelun lomassa). Täytteissä tosin voi hifistelläkin välillä. Susheihin on tullut esimerkiksi kylmäsavulohta, porkkanaa, kurkkua, papuja, siitakesieniä ja tuorejuusto-tonnikalatahnaa. En oikein diggaile tonnikalan ostamisesta, en ainakaan purkkikaupalla ostaisi, mutta pari-kolme purkkia vuodessa menköön. Tuli tehtyä myös ensimmäistä kertaa aika onnistuneita keikausrullia eli sushirulla tehdään käänteisesti. Riisin pinnalla paahdettuja seesaminsiemeniä ja sisällä papuja sekä siitakesieniä.

Jos et ole aiemmin tehnyt susheja, niin suosittelen. Kuka näistä voisi olla pitämättä?? Raakaa kalaa ei tarvitse käyttää, sushiriisi on sushiriisiä eikä wasabiakaan tarvitse käyttää. Ja sushirullat on mielettömän helppo ja nopeakin tehdä. Jaksan ihmetellä sitä miten paperinohut merileväarkki kestää pyörittelyn hajoamatta. 

Vinkit: Käytä sushiriisiä.

Tee kuten merileväarkin ohjeessa näytetään. Jos ohjetta ei ole tai et saa selvää, niin kilauta tai katso jonkun japanilaisen sushimestarin veitsenterävä Youtube-video. Todennäköisesti löytyy jonkun ruotsalaisen tavallisen jampankin versio. Ja sanojahan ei tarvitse. Itse pärjäsin muistaakseni ensimmäistä kertaa sillä arkkipaketin ohjeella, koska ei perussushien tekeminen ole kuitenkaan rakettitiedettä.

Älä laita liikaa riisiä ja täytteitä (esimerkiksi aika hyvin pärjää yhdellä porkkanalla ja kurkun palallakin, koska täytteitä jää aina yli) tai muuten susheista tulee liian isoja ja liian isoja susheja ei ole kiva syödä, sillä sushi pitää laittaa kokonaisuudessaan suuhun ja tiedän tämän häpeällisestä kokemuksesta tallinnalaisessa sushiravintolassa. Olisi voinut sanoa että ei näin tai miten ne eestiksi tuon sanoo.

Voitele vedellä sushiarkin toinen pää sulkiessasi rullaa ja toisessa päässä ei saa olla riisiä (tai riisi purkautuu ulos).

Käytä isoa terävää veteen kastettua veistä paloitellessasi susheja. 

Käytä mieluiten soijaa ja wasabiakin dippailuun. Kokeile ainakin. Laita maltillisesti wasabia...(itse laitan enemmän kuin maltillisesti).

Syö puikoilla tai vaikka sormin. Haarukka taitaa olla näistä kaikista epäkorrektein tapa. Itse olen ainakin kehittynyt puikkojen käytössä ja se tuntuu aika elegantilta. Vielä on matkaa rutinoituneempaan puikkojen käyttöön, mutta kyllä se tästä.

Hyviä susheiluja!

Elämäni giffinä osa 1.

Kun näen naakkaparveja ja saan elokuvallisen säväyksen niistä.

Kaupantädin ilme kun liukuhihna sysää ostokseni lähes jumiin ja appelsiinipussi aukeaa hihnalle ja oma reagointi tähän.

Kun haaveilen söpöstä asuntoautosta ja matkailusta sillä.

Ilmeeni kun kuuntelen puhelinmyyjää toisen puhelimen läpi ja puhelu kestää ainakin 20 minuuttia.

Mitä olisi voinut puhelinmyyjälle sanoa (tai voisi sanoa seuraavalla kerralla).

Ilmeeni barcelonalaisessa ravintolassa tilattuani kalaa ja edessäni oli kulhollinen kokonaisia mustekaloja mustassa liemessä.

Kun muut puhuvat ääneen kylmyydestä.

Koirani pari-kolme kertaa päivässä.

Kun sanon hyvästejä vanhalle rumalle makuuhuoneelle.

Kun hyppy tuntemattomaan pelottaa ja saatan saada kannustusta.

Kun samaistun Tomin toteamukseen.

Kun pyörittelen joskus päässä sanoja ja lauseita.

Kun samaistun tähän tyyppiin sandwich-jäätelön suhteen.

Cora ja Patrick.

....ainakin toivottavasti.

Tässäpä alkuvuoden parhaimpia juttuja.

Cora ja Patrick ovat ihan vaan Cora ja Patrick (eivät näytteliöjitä??), joiden kaveri halusi saattaa heidät yhteen. Lopulta suorastaan painostamalla. He lupasivat tavata toisensa, Skypen välityksellä, uudenvuodenpäivänä. Skypen välityksellä, koska toinen asuu New Yorkissa ja toinen Los Angelesissa. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen he lupasivat treffata joka päivä samaan aikaan tammikuun ajan. Toivotaan näin. Ainakin yhdeksänteen päivään on treffattu. Nimittäin näitä treffejä voi seurata netissä omalla sivustollaan. 

Tämä on musta jotain aika uskomatonta..ja niin amerikkalaista. Itse en ole käyttänyt Skypeä koskaan, koska ajattelin sen olevan vaivaannuttavaa, mutta hei nämä tyypit juttelevat jo ensi tapaamisesta asti luonnollisesti vaikka eivät tunteneet toisiaan ennestään. Okei, kyllähän he vähän punastelevat ja ovat söpöjä. Mutta se, että heillä on pokkaa näyttää tämä koko maailmalle.... 

Treffejä on hauska seurata, sillä he ovat tosiaan mutkattomia ja luonnollisia. Eräänä päivänä tyttö on kipeä, eräänä päivänä poika pahantuulinen huonosta päivästään. Kolmantena treffipäivänä he ovat tilanneet toisilleen ruuat, syövät yhdessä ja ovat pukeutuneet kuin illallistreffeille ravintolaan. Videot ovat maksimissaan viiden minuutin mittaisia, joten siksikin tätä "sarjaa" jaksoin katsoa putkeen monta jaksoa. Sain nimittäin vihin tästä itsekin juuri vasta täältä. Kiitos! Niin ne asiat vain leviävät blogien välityksellä, sillä jokainen linkkaaja ainakin pari blogia taaksepäin oli saanut linkin blogin välityksellä...khihi.

Hyvä juttu! 

Tästä pääset seuraamaan Coran ja Patrickin söpöjä ja höpsöjä tapaamisia! 

Tässä Day 1:

P.S Ihmiset epäilevät, että tässä olisi kuitenkin näyttelemisestä kyse. En tiedä. En itse ajatellut ensimmäiseksi niin, enkä haluaisi ajatella niin... totuus-aspekti tekee tästä niiiin hyvän ja jos myöhemmin selviää, että tää ei ole totta vaikka on ollut olevinaan ja on tullut vedätetyksi, niin harmittaa. Sarjoja  ja leffoja katsellessa tietää että ne ovat fiktiota, mutta tämä...  Ja yksi juttu mietityttää, että jos nuo tyypit ovat noin avoimia ja sujuvia sos.median käyttäjiä, niin ainakin ovat kätkeytyneet hyvin/ovat oikeasti käyttämättä... vai olisiko feikki-Fb-profiili sitten hyvä tukemaan tätä juttua? Entä heidän yhteinen ystävä Alison Pill....onkohan kyse kanadalaisesta näyttelijästä - mikä tukisi tätä näyttelemis-teoriaa... Oli miten oli, niin katsotaan Coryn ja Patrickin tarina!

Vuoden ensimmäiset kirjat.

Kun sain luettua omistamani kirjan (John Dos Passos: Suurkaupungin yössä), olin tavallaan huojentunut. Olin lukenut niin hitaasti, että edellisestä kirjastoreissustakin oli jo vierähtänyt aikaa. Siitä ei ole pitkä aika kun löysin läheltä pienen ja sympaattisen kirjaston. Se on kompaktin kokoinen. Siellä ei ole paljon kirjoja, mutta riittävästi. Ja hyviä kirjoja. Siellä voi käydä jokaiset kirjaimet läpi kirja kirjalta vaikka, koska se on kivaa ja koska sillä tavalla päädyn helposti valintoihini. En välttämättä etsi mitään tiettyä, vaan otan intuition mukaan ja vähän kansitekstienkin ja pienen selailun perusteella. On hurjan kivaa ylipäätänsä nähdä mitä kirjoja on olemassa ja mitä lukea mahdollisesti tulevaisuudessa. Yllä olevat kirjaset lähtivät viime viikolla matkaani mukaan. 

Aloitin Jonathan Franzenin uudehkosta essee-tyyppisestä kirjasta, eli romaanista ei ole kyse. En ole aiemmin lukenut Franzenia, mutta nyt yhtäkkiä luen herran monen sivun sepustuksia esimerkiksi lintujenmetsästyksessä Maltassa ja Kyproksella. En ole ikinä ollut erityinen lintuihminenkään, enkä edelleenkään aio lintukuvaajaksi, mutta Franzen on asiantuntija ja mulle tulee surku ja viha poloisten lintujen puolesta, joita ei saisi metsästää mutta joita ihmiset ahneuksissaan metsästävät salakavalin keinoin. On virkistävää lukea muutakin kuin fiktiota sanomalehtien ja uutistulvien ohella. On kirja monista muistakin aiheista kuten teknologian kehittymisestä ja Facebookin tykkää-painikkeesta. Siitä kuinka tykkää-nappula on vaan kaikinpuolin helppo. Mulla oli pitkä tauko Facebookista ja nyt kun olen kokeillut pientä paluuta, niin en ole vieläkään täysin päässyt mukaan ja monesti koenkin Facebookissa olevani jollain tavalla yksinäinen. Ehkä se on se, että haluan enimmäkseen kertoa siellä muustakin kuin leivoin pullaa tms. ja jos kerron jostain isosta, eikä se vastakaikua.... siellä on niin paljon helpompi painaa tykätä-nappulaa, kun joku kertoo pienestä kivasta. Eihän siellä edes ole epätykkää-nappulaa. Ilokseni olen kyllä saanut todeta, että ihmiset kirjoittaa rankempiakin juttuja ja tunteella ja niitä kommentoidaan joskus ihan ryöpyksi asti. Pois vaan kaikki tykkää-nappulat - se vähentää entisestään ihmisten osaamista ilmaista kommentteja edes vähäisin sanoin. Ei ole vaikeaa kirjoittaa vaikka "höh" tai "olenpa iloinen puolestasi" tms. Vai mitä? Kirjoitat vaikka että löysit elämäsi rakkauden ja saat siihen useita "tykkää"-reagointeja vaikka sehän olisi fanfaarien arvoinen asia! Facebook on kai alunperin tarkoitettukin tuollaiseksi ei-vakavasti-otettavaksi, mutta ei se tarkoita sitä että ei voisi kyseenalaistaa. Ei itse Facebookia ehkä, vaan sitä siihen liittyvää passiivisuutta. Niin teki Jonathan Franzen ja moni muukin. 

"...vastaavankaltainen ilmiö, kiitos Facebookin, on se meneillään oleva muutos, jossa verbi to like ei enää liity mielialaan vaan tietokoneen hiirellä suoritettavaan toimenpiteeseen...."

Tuo essee ei käsittele vain kriittistä suhtautumista Facebookiin, vaan se liittyy siihen kuinka helppoa vain on pitää, tykätä. Pitää kulisseista ym. mutta että todellinen rakastaminen pohjamutia myöten on jotain vaikeampaa. On helpompi pitäytyä tykkäämis-kulisseissa kuin rakastaa pohjamutia myöten. Mutta tuossa olen siinä mieltä, että ei oo helppoa tyytyä tuollaiseen keskinkertaisuuteen. Jos olisi, niin en kirjoittaisi tätä ja pohtisi kuinka surullista on tuollainen. Mä haluan tuntea ihmisiä. Ja ne synkimmätkin puolet. Mä haluan, että joku tuntee mut ja mun synkimmät (huu, olen tosi pelottava ja vaarallinen) puolet. Koska se vasta on tuntemista ja koska vasta se on oikeata ystävyyttä. Sellainen keskinkertainen tykkääminen on vaan keskinkertaista tykkäämistä, mikä ei välttämättä hyväksy virheitä tai mitään negatiivista vaan pitää olla vain miellyttävä.

Mutta niin. Facebook on OK, mutta mua kiinnostaa nämä tälläiset analysoinnitkin huonoista puolista, koska...ei vaan tarvi koko ajan olla sellaisessa suloisessa tykkäämisen virrassa. Ei kannata ymmärtää kuitenkaan väärin, että en ilahtuisi tykkää-reagoinneista enkä suorittaisi itse kyseisen nappulan klikkaamisen toimenpidettä tms. Kyllä klikkaan, kyllä tykkään, kyllä tykkään saada tykkään-reagointeja. Nekin ovat huomion antamista ja parempi kuin ei mitään, koskaan. Mutta nimenomaan vaan tykkään.

:):):)

Vuonna 2013.

Kävelin jäällä.

Kuvasin hautajaisissa. Ihanaa ja kamalaa, mutta kuvaan kyllä mielelläni hautajaisia ja koska omaisten on hyvä keskittyä vain itse hetkeen ja kameran ei tarvitse tutista käsissä, niin minut voi hyvin pyytää kuvaamaan hautajaisia.

Kävin katsomassa koiranpentuja !!! Jäikö vaan katsomiseksi vai tuliko tehtyä päätös nopeasti?

Elämäni ensimmäinen älypuhelin oli käytössä ja kuvassa on yövieraan kädet ja vuoden 2013 addiction: Wordament. Eilen kännykkä putosi ensimmäistä kertaa lattialle (olin laskenut sen sohvalle) ja olin harmissani, mutta totesin samalla että kännykkää voisi opetella pitämään lipaston päällä ja opetella olla käyttämättä sitä kotona. Ja mitä älyllistä näissä on? Ei tunnu enää juuri missään.Olen poistanut suosikkipelit (kaksi), jotta näpertelisin puhelinta vähemmän! Välillä on niin surullista, että esimerkiksi junissa ja busseissa ihmiset eivät katsele enää ikkunoista. Edes joskus voisi hellittää otetta. 

Luin kirjoja kuten joka vuosi (mutta harmillisen vähän). Muun muassa luin nämä. Paras oli mahdollisesti Juha Itkosen Hetken hohtava valo, jonka suhteen oli magiikkaa ilmassa. Olin juuri miettinyt, että olen lukenut kaikki Itkosen tätä uusinta lukuunottamatta ja että voisin tehdä vaikka varauksen siitä kirjastoon (koska sillä varmasti olisi varauksia), mutta kirja odotti heti ensimmäisenä kirjastossa palautetuissa minua. Hassua oli myös se, että samana päivänä olin kuunnellut juuri kyseistä Arcade Firen biisiä (en muita), jota siteerattiin kirjan alussa.

"Opettelin" kukkien keräämistä ja ostamista kotiini (kävin ensimmäistä kertaa ostamassa ITSELLENI neilikan), eikä ollut mikään kamala opettelemisen asia. Rakastin syreeneitä ja eräänä kesäiltana nappasin puusta oksan tuota lumoavaa kasvia. Ehkä sitä kesää voisikin alkaa odottelemaan.

Basilika ikkunalaudalla oli taas tuttu juttu, sillä basilika menestyy aina suhteellisen helposti! Laitoin myös mintun tuoppiin (siitä oli kiva napata lehdet omatekoiseen mojitoon)!

Fiilistelin The Nationalia ja tulevaa keikkaa. Ostin liput (joiden puolesta pelkäsin ja harmittelin etten ostanut pdf-lippuja) ja uuden levyn mutta en todellakaan unohtanut vanhoja levyjä. Lokakuun 31.  keikka, vuoden kovin keikka, olikin ja liput tallessa.

Jatkotilasin lempparilehden Trendin 2014 syksyyn asti. Tässä luen hyvää artikkelia introverttiudesta.

Kannoin kirpputorilöytöjä kotiin. Ne olivat enimmäkseen tavaroita, ei vaatteita.

Kävin pelailemassa. Mutta lähinnä alkuvuodesta. Olin menossa uudenvuodenaattona pitkästä aikaa, mutta pelikaveri sairastui.

 Harrastin vähän kirjeenvaihtoa (ja haluaisin ehkä yhden tai pari kirjetoveria lisää, mutta olen huono etsimään?)

Kävin minigolfailemassa kivalla porukalla päivänä, jonka piti olla sateinen mutta aurinko hellikin.

Kävin mm. tässä näyttelyssä ihastumassa.

Tuli puhallettua saippuakuplia. 

Opettelin drinkkien tekoa. Tehtiin mojitoja. Ihania.

Vietin aikaa hieman puutarhassa ja hyödyin sen antimistakin.

Intoilin sisustamisesta ja remontoimisesta. Uusia asioita löytyi kotiin, kalusteet vaihtoivat paikkaa ja ideoita ja toteutettavaa jäi uudellekin vuodelle.

Kävin ihanassa Turussa ja kävinpä jopa risteilyllä Turun saaristossa. Vuoden matkairroittelut olivat melkein tässä.

... Ai niin, asuin Töölössä yhden yön ja rakastin sitä. Halusin muuttaa Töölöön. En ole koskaan oikein halunnut muuttaa Helsinkiin, mutta Töölö... Mitä upeita vanhoja taloja ja sympaattista elämää.

Haettiin polkupyörillä torilta mansikoita.

Kävin katsomassa bambeja ja strutseja.

Kävin kävelemässä ja kuvaamassa Seinäjoen luonnonsuojelualueella.

Ulkona oli kiva herkutella.

Pyöräilin. Tätä kaipaan syreenien lisäksi kesässä.

Todiste siitä, että kävin uimassa. Silloin kun alkoi olla jo liian myöhäistä ja kylmempää lisäkerroille, joten tämä jäi ainoaksi kerraksi. Olinko vain saamaton vai myös vähän nössö (vesi Suomessa tuntuu aina kylmältä ensi kastautumisella!)

Yksillä puistossa ja tuli tavattua tämä ruohoa mutusteleleva koira ja omistajansa, joka istahti viereen ensin keskustellen ja toivottaen pitkiä vuosia ja sitten pummien. Oli miten oli, niin joskus on kiva höpistä muukalaisten kanssa ja olisi kiva, että sellaista tapahtuisi enemmän ja keskellä päivääkin. Eikä vain puistopummien kanssa ja niin, että jotain kinuttaisiin.

Keittiössä tuli viihdyttyä ja ruokakuvia otettua aika paljon. Säästän kuitenkin kaikilta niiltä kuvilta ja tässä vain murto-osa. Ensimmäistä kertaa tuli tehtyä itse pinaattilettuja, hyydytettyjä juustokakkuja, raparperihilloa puutarhan raparpereista, bataattiranskalaisia, friteerattuja ranskalaisia, lehtikaalisipsejä ja ihanaa salaattia, johon kuului seesaminsiemenillä paneeratut halloumit jugurttikastikkeella. Tein myös aivan kamalasti suolaisia piirakoita löydettyäni spelttijauhot.

Tämä on kuva kesäpäivän yöltä. Päivältä jona kaikki oli hyvin ja kesäyö oli uskomattoman lämmin. Terassilla tuoksui ne syreenit ja olo oli epätodellinen. Kävin siis terassillakin vaikka ne kerrat ovat ehkä laskettavissa yhdellä kädellä?

Bongasin kuitenkin muutaman baarikuvankin. Keikkoja ja muutenvaan-hengailuja.

Syksyllä aloin päästä jujulle sienestämisestä. Suppilovahveroiden keräämiseen voi jäädä koukkuun. Ehkä paljon parempi kuin addiktio Wordament!

Surkuttelin kuollutta oravaa.

Opiskelin. Toisinaan koneilla, mutta useimmiten ehkä onneksi ei.....eivät ole lemppareita nuo koulun koneet.

+ 1 vuosi tänäkin vuonna.

"Ai niin"..... koirahan se siinä. Uusi paras ystävä. Paljon on tullut panostettua siihen, että koirasta tulisi yhteiskuntakelpoinen kansalainen ja eikä siinä vieläkään voi olla täysin valmis (eikä pidäkään olla), mutta hyvällä matkalla ollaan. Mulla ei ole koskaan aiemmin ollut lemmikkiä ja rotu on pikkuisen jästipää, mutta enempää en voisi rakastaa ja haasteita en pelkää.

Tein vuoden 2014 kalenterin (löytyy muutama postaus taapäin).

Juhlin pienimuotoisesti joulua.

Tämä siis osittainen katsaus, josta puuttuu vaikka mitä kuten ihmisiä joita tuli tavattua...

En tehnyt vuodelle 2014 erityisiä lupauksia. Tuntuu, että suurin osa on toivomuksia. Toivomuksista voi tehdä myös tavotteita. Tulihan tänäkin vuonna toiveet konkreettisiksi ja tapahtuviksi.

Toivon saavuttavani jotain ja toivon jotain uutta jännää ja ihanaa asiaa. Jotain mikä ei välttämättä liity arkeen tai rikkoo sen. Vuosi 13 tuntui tapahtumaköyhältä, mutta silti vaan tapahtui pari merkittävää juttua ja arkeakin ilostutti moni asia. Mutta oli rankkaakin….Yritin pitää pään kylmänä ja selvitä kaikesta mm. ylläolevien asioiden avulla.

Pienet tavoitteeni on lukea hyviä kirjoja ja vähän enemmän kuin edellisenä vuonna (tämä on hyvä tavoite aina), kokkailla taas jotain uutta, tehdä jotain luovaa sekä remontoida ja sisustaa vielä vähän lisää. Koska ne ovat kivoja asioita ja koska ilman niitä elämä olisi tylsempää.